Urheiluhieroja Juha Komulainen sai aivoinfarktin jo 39-vuotiaana. Hän sanoo elävänsä toisella kierroksella, ja siksi jopa onnellisempana kuin ennen. Infarktin vaikutukset eivät kuitenkaan aina näy toisille.
Lokakuussa 2018 Juha Komulaisen vauhti oli kova, rajumpi kuin ystävät tiesivätkään. Hän pyöritti kolmea eri projektia samaan aikaan. Oli kouluttautunut hierojaksi ja toimi yrittäjänä, teki keikkatöitä ravintolassa ja kävi asiakkaansa treenitukena kuntosalilla.
– Pitkästä aikaa oli aamuvuoro tarjoilutyössä. Hoidin sen tarjoilukeikan, vaihdoin siviilit päälle ja sanoin ”moikka”.
Työkaverin mielestä Komulaisen suusta ei kuitenkaan tullut enää selviä sanoja. Hän pyysi tätä sanomaan ääneen, että ”ei pysty sanomaan kokonaista lausetta”.
– Yritin toistaa, mutta se ei onnistunut. Työkaveri kehotti menemään lääkäriin ja lopulta myös puhui Komulaisen soittaman hätäpuhelun loppuun. Meilahden sairaalaan oli vain viiden minuutin matka. Tietokonetomografia eli TT-kuvauksissa tukosta ei kuitenkaan näkynyt. Magneetti-kuvaus tehtiin – vasta seuraavana aamuna.
– Tukos oli puheen tuoton keskuksessa vasemmassa temporaalilohkossa. Aikaikkuna liuotushoidolle oli kuitenkin mennyt umpeen. Jäi pieni musta aukko sinne päähän.
”En muistanut, miten kirjaimia tehdään”
Neurologisissa tutkimuksissa Meilahdessa alkoivat selvitä aivoinfarktin karut vaikutukset: pinsettiote sormissa ei hahmottunut kunnolla. Komulainen yritti kirjoittaa kysymyksiä muistiin, että osaisi kysyä lääkäriltä oikeita asioita.
– En muistanut oikein, mitenkä niitä kirjaimia tehdään. Yksi muistitutkimuksista tehtiin harjoituskeittiössä. Terapeutti antoi tehtäväksi kuoria omenan, paistaa kananmunan ja keittää kaksi kuppia kahvia.
– Olin ihan ihmeissäni, miten saan ne omenat sieltä jääkaapista, miten saan jääkaapin oven avattua, ja omenat otettua pussista. Kotiutuminen oli edessä yhdeksän päivän kuluttua. Se onnistui ehkä siksi, että viimeisenä oli tutkittu sydäntä ja tutkimuksia varten hän oli saanut rauhoittavaa lääkettä.
– Vaihdoin vaatteet, istuin sängyn laidalla hetken ja ajattelin, että nyt on lähdettävä. Menin bussilla yksin kotiin. Halusin testata itseäni. Jos tekisin nakkikeittoa, ja jos saan juurekset kuorittua, niin voin olla hyvillä mielin, että olen selvinnyt. Kaupassa tuntui kuin olisin ollut siellä ensimmäistä kertaa. Kuoriminen sujui, kun juureksia piti pöydällä, sormet eivät ihan toimineet. Nakkikeitto tuli kuitenkin tehtyä.
– Ajattelin, että en halua nähdä sitä, että en onnistuisi.
”Näköjään olen oikeassa ryhmässä”
Kuntoutus jatkui Neurologian kuntoutustutkimuskeskuksessa Paciuksenkadulla. Siellä Komulainen sai niin fysioterapeutin, puheterapeutin, neuropsykologin kuin toimintaterapeutin apua.
Sanat olivat hukassa, puhuminen oli raskasta ja väsyttävää. Ajatus saattoi hävitä kesken lauseen.
– Siellä puheterapiaryhmässä terapeutti kertoi, miten kuntoutus etenee, kuinka toimitaan ryhmässä. Terapeutti oli juuri päässyt loppuun, niin yksi ”kollegoista” kysyi, voitko toistaa nämä ohjeet. Ajattelin, että itsekin olisin kysynyt tuota, näköjään olen ihan oikeassa ryhmässä.
Komulainen sai myös psykoterapeutin apua siihen, että sopeutui sairastumiseensa:
– Masennus on yleinen kumppani tähän pakettiin.
Ambulanssilla takaisin tutkimuksiin
Neljä viikkoa kotiutumisen jälkeen Komulainen meni ensi kertaa kuntosalille ystävänsä kanssa. Hän toimi omasta mieles - tään maltillisesti, mutta ylös noustessa alkoikin pyörryttää.
– Tuntui, että lattia on pehmeä ja näkökenttä ei ole ihan normaali. Ystävälleen Komulainen ei tästä tietenkään kertonut, ettei toinen olisi huolestunut. Lopulta oli soitettava 112:een ja palattava Meilahteen uusiin tutkimuksiin. Mitään uutta ei onneksi löytynyt. Ambulanssikyytiä tarvittiin kaikkiaan kahdeksan kertaa seuraavien kuukausien aikana.
Komulaisen diagnoosina oli määrittelemätön aivoinfarkti. Kolesteroli oli korkea, verenpaine vähän kohollaan ja myös perin - tötekijät vaikuttivat. Hän itse ajattelee, että stressi oli yksi tekijä.
– En huolehtinut palautumisesta. Vaikka hierojana puhuin asiakkaille levon tärkeydestä, en osannut sitä itse arvostaa. Ajattelin, että en hyödy levosta. Vapaapäiviä oli tosi vähän. Olin koko ajan menossa.
Lisäapua fysioterapeutilta
Kun kuntoutus Paciuksenkadulla päättyi, Komulainen haki itse itselleen fysioterapeutin. Teemu Viskarista olikin iso apu. Hän paitsi auttoi treenaamaan kuntosalilla, myös pisti sille rajoja.
– Ajattelin, että kun tekee tarpeeksi paljon, parantuu nopeammin. Teemun isoin ohje oli, että vähemmän on enemmän.
Yksi fysioterapeutin parhaista ohjeista oli, että on hyvä olla treenikaveri kuntosalilla. Nyt tästä kaverista on tullut myös hyvä ystävä.
Oikea käsi ei meinannut nousta ylös. Siihen auttoi harjoittelu Power Plate -värähtelylaitteen päällä. Harjoittelu laitteella sekä yrittäjä Elina Salzwedel olivat Komulaiselle tuttuja jo ajalta ennen infarktia.
Kuukausien jälkeen paluu töihin
Neljä kuukautta sairastumisensa jälkeen Komulainen palasi työhönsä hierojana osa-aikaisella sairauslomalla, alkuun kaksi asiakasta päivässä. Paluu jännitti, mutta hierontaopettaja rauhoitteli, että ammattitaito on kyllä tallella.
Sairauslomajakson jälkeen apuna oli kuntoutusraha. Nyt työpäiviä keventää määräaikainen osa-aikatyökyvyttömyyseläke.
– Kun vain osaisi pitää tämän työmäärän ja sen, että kalenteri ei täyttyisi liikaa. Energiaa on käytettävissä nykyään vähemmän kuin aiemmin. Tammikuussa on aika neurologille, jonka kanssa mietitään, mitä jatko on. Nyt tuntuu, että vielä ei ole kokoaikatyön aika.
Komulainen on ollut niin Kelan kuntoutuksissa kuin Aivoliiton järjestämässä sopeutumisvalmennuksessa. Tärkeää on ollut, että näillä kuntoutusjaksoilla on ollut mukana sekä ystävä että isä. Läheisten ja muiden sairastuneiden tuki on ollut kursseilla iso asia. Helmikuinen Suomen Ladun kolmen kerran hiihtokurssi oli erityisen merkittävä:
– Siellä oli työharjoittelussa liikuntaneuvojaksi opiskeleva Esa Karjalainen. Hän oli saanut alle 30-vuotiaana aivoinfarktin. Se oli tärkeää, koska yleensä olen ollut itse nuorin.
Vauriot eivät näy helposti päälle
Infarktin jälkivaikutukset tuntuvat yhä. Asiat vain jäävät vähän kesken, fokuksen pitäminen on hankalaa. Työssä menee aika hyvin. Kotiolot ja varsinkin lomakkeiden täyttäminen ovat haastavampia asioita. Komulainen kokee infarktin vaikuttavan myös siihen, että usein jää paljon sanomatta:
– Siinä hetkessä sanat ovat vähän hukassa, tai ei tiedä kuinka kertoisi. Haluaisi sanoa paremmin tai tulla ymmärretyksi laajemmissa väreissä, useammilla sanoilla.
– Nyt koen olevani onnellisempi. Ymmärrän, että asiat tässä ympärillä riittävät. Ei tarvitse muuta. Toisella kierroksella kun on, onhan se etuoikeutettua.
Tulevaisuuden haaveet ovat pelkistyneet: tavoitteena on tietenkin matkustaa ja nähdä asioita, mutta myös löytää mielenrauha:
– Että osaa olla vain läsnä tässä hetkessä. Sen taidon oppiminen. Luonto on siinä se paras juttu. Kyllä lempeyttä on tullut itseä kohtaan.
– Se korttitalo, minkä oli elämästä rakentanut, kaatui, totaalisesti murskaantui. Olen ajatellut tästä toisesta kierroksesta, että käytetään apua, mitä aiemmin on ollut vaikea ottaa vastaan. Onneksi on ollut ystäviä ja tullut uusiakin.
Artikkeli on ilmestynyt Aivoterveys-lehdessä 3/2020.
- Teksti: Sini Silvàn
- Kuvat: Jari Härkönen
