Anna Sirkiällä kesti vuosia ennen kuin hän hyväksyi ajatuksen työkyvyttömyyseläkkeestä. Vanhasta minästä luopuminen ei ollut helppoa.
Seitsemän vuotta sitten elin tavallista perheenäidin arkea. Työskentelin myyjänä lähikaupassa ja illat kuluivat neljävuotiaan pojan kanssa. Olin aloittanut juuri elämäntaparemontin ja urheilin monta kertaa viikossa. Suunnittelin myös alan vaihtoa liikunnan pariin.
Samoihin aikoihin minulla todettiin verenpainetauti, mutta en ymmärtänyt sen vaarallisuutta ja jätin lääkkeet ottamatta. Sitten kaikki muuttui. Aivoissani oli aneurysma, josta ei tiedetty, ja sain aivoverenvuodon sen puhjettua.
Vaikka tilanne oli vakava, toivuin hyvin ja pääsin sairaalasta kotiin jo muutaman viikon kuluttua. Aivoverenvuoto ei jättänyt näkyviä oireita ja siksi katsottiin, että en tarvitse arjessa apua. Palasin siis takaisin normaaliin arkeen.
Seuraavat kuukaudet kuluivat väsymyksen ja pelkojen keskellä. Etsin googlettamalla tietoa, enkä puhunut ammattilaisten kanssa. Kun myöhemmin operoitiin vielä kaksi aneurysmaa, uuden sairastumisen pelko vain kasvoi ja tunsin olevani yksin ajatusteni kanssa.
Purin asioita läheisiini, ja kaikki pienetkin asiat ärsyttivät. Lisäksi minulla oli muistin kanssa ongelmia ja saatoin jättää esimerkiksi hellan päälle. Lopulta väsymys, voimattomuus ja moni muu asia sai selityksen, kun minulla todettiin vahva fatiikki eli uupumus.
Psykoterapia muutti arkea
Kahden vuoden kuluttua sairastumisesta pääsin neuropsykologiseen kuntoutukseen. Sain sieltä apua arkeen ja muistiin liittyviin asioihin. Samoihin aikoihin aloitin työkokeilun, joka tuntui haastavalta erityisesti väsymyksen takia. En myöskään kyennyt seuraamaan kunnolla kelloa ja saatoin mennä liian myöhään työpaikalle.
Lopulta minulle suositeltiin työkyvyttömyyseläkettä. Sitä oli vaikea hyväksyä. Pidin sitkeästi kiinni vanhasta minästäni ja taistelin vastaan. Ajattelin, että vain työtä tekemällä voin olla yhteiskunnan jäsen. Asian hyväksyminen kesti lopulta viisi vuotta.
Ratkaiseva tekijä oli psykoterapia, johon pääsin masennuksen vuoksi keväällä 2021. Jo kuukauden kuluttua näkyi isoja muutoksia. Olin paljon rennompi ja rauhallisempi, enkä saanut enää raivonpuuskia.
Perheeni oli joutunut elämään varpaillaan monta vuotta, enkä ollut ymmärtänyt, millainen hermokimppu olin ollut. Ymmärsin myös, että voisin olla kunnon kansalainen, vaikka jäisinkin eläkkeelle. Pelot helpottivat, ja vellovat ajatukset rauhoittuivat.
Eläkepäätös oli helpotus
Viime keväänä olin vielä vanhassa työpaikassani työkokeilussa. Olin siitä innoissani, sillä psykoterapia oli auttanut ja voin paremmin. Kaikki sujui hyvin, kunnes poissaoloja alkoi taas tulla ja olin jatkuvasti väsynyt. En ollut enää mukana perheeni arjessa enkä jaksanut lähteä terapiakäynneille. Ymmärsin, että tämä ei ollut sitä arkea, jota halusin elää. Työelämään paluu ei ollut enää minulle vaihtoehto. Hyväksyin vihdoin, että jään eläkkeelle – 37-vuotiaana.
Kun eläkepäätös tuli, olo oli kaksijakoinen. Toisaalta olin helpottunut, toisaalta olin edelleen sitä vastaan. Tärkeintä kuitenkin oli, että minä voin hyvin ja perheeni voi hyvin. Nyt olen ollut perheelleni ja ystävilleni läsnä. Jaksan auttaa lastani läksyissä ja keskittyä häneen. Ystävien ei tarvitse pelätä väsymistäni. Arkemme on nyt paljon parempaa.
Nyt voin keskittyä myös omaan terveyteeni ja minulle mielekkäisiin asioihin. Käyn ystävän kanssa silloin tällöin lenkillä ja kuntosalilla. Nautin taulujen maalaamisesta ja kaikesta käsillä tekemisestä. Saan voimavaroja myös siitä, että voin kokemustoimijana kertoa omaa tarinaani ja viedä tietoa asioista eteenpäin. Tiedän myös, että jos tilanteeni joskus muuttuu, voin palata takaisin työelämään. Mitään ei ole kiveen kirjoitettu.
Juttu on ilmestynyt aiemmin painetussa Aivoterveys-lehdessä 3/2023.
- Teksti Miia Suoyrjö
- Kuva Vesa Tyni
