Niko sai 17-vuotiaana aivoverenvuodon ja kaipasi oman ikäistensä vertaistukea. Nyt hän haluaa kertoa oman tarinansa, jotta voisi omalta osaltaan auttaa muita saman kokeneita.
Pirkanmaalta kotoisin oleva Niko, 21, opiskelee ensimmäistä vuotta Oulun ammattikorkeakoulussa. Tavoitteena on valmistua tietotekniikan insinööriksi ja ohjelmistokehittäjäksi kolmen vuoden kuluttua.
Nykyiseen tilanteeseen pääseminen on vaatinut hieman tavallista enemmän sitkeyttä ja kärsivällisyyttä. Niko oli 17-vuotias lukiolainen, kun hän sai aivoverenvuodon. Noin kuukautta aiemmin oli alkanut lukion toinen vuosi.
– Olin tyttöystäväni luona ja katsoimme televisiota, kun aloin voida huonosti. Sitten huomasin, että en pysty liikuttamaan raajojani. Huusin, että nyt käy pahasti ja pitää soittaa ambulanssi.
Niko oli sairaalassa ja kuntoutuksessa noin kaksi kuukautta. Tältä ajalta hän haluaa nostaa esiin erityisesti kotijoukkojen tärkeyden. Omien vanhempien lisäksi myös tyttöystävän ja hänen vanhempiensa merkitys kuntoutumiselle oli suuri.
– Tyttöystäväni äiti on sairaanhoitaja ja hän oli paljon mukana kuntoutumiseen liittyvissä käytännön asioissa. Hän myös ymmärsi jossain vaiheessa kysyä, voisinko päästä viikonloppuisin kotiin. Koin nämä kotilomat hyvin tärkeiksi.
Takaisin lukioon
Opintojen pariin Niko palasi muutaman kuukauden kuluttua siitä, kun hän oli päässyt kuntoutuksesta kotiin. Liikkuminen oli silloin vielä vaikeaa, mutta onnistui keppien avulla. Myös oikealla kädellä kirjoittaminen oli hankalaa ja käsi kramppasi helposti.
Opiskeluarki sujui kuitenkin melko hyvin, mutta varsinkin alkuaikoina voimakas väsymys saattoi yllättää kesken päivän.
– Lisäksi opiskelurytmi piti opetella uudelleen, mutta opettajat olivat joustavia ja ymmärsivät, että oli ollut vähän rankempi tilanne. Opinto-ohjaajan kanssa päädyimmekin siihen, että opintojen aikataulua kannattaa väljentää, Niko kertoo.
Pitkä poissaolo ja kevyempi opiskeluaikataulu siirsivät valmistumista suunnitellusta kolmesta vuodesta neljään vuoteen.
– Se oli hyvä ratkaisu ja olen kiitollinen, että asiat järjestyivät koulussa.
Lukioajasta Niko haluaa nostaa esiin vielä yhden muiston, joka liittyy hänelle tärkeään moottoripyöräharrastukseen.
– Sain lukion toisen vuoden lopussa kevytmoottoripyöräkorttini takaisin. Olin odottanut sitä, koska halusin nopeasti tien päälle. Onneksi se onnistui kesän aikana.
”Ihan hyvin menee”
Niko toteaa, että on päässyt ihan hyvin jaloilleen sairastumisen jälkeen. Ylioppilaskirjoitukset eivät sujuneet ihan niin hyvin kuin hän olisi toivonut, mutta siitä huolimatta hän sai toivomansa opiskelupaikan Oulusta ja muutti sinne tyttöystävänsä kanssa. Opiskelun lisäksi hän tekee oman alansa töitä.
Ainoa asia, josta Niko kokee joutuneensa luopumaan, on varusmiespalvelus. Hän olisi halunnut kokea sen muiden samanikäisten kanssa.
– Olin kovasti menossa lukion jälkeen inttiin, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että sinne ei ole asiaa. Näin jälkeenpäin ajateltuna päätös oli varmasti ihan oikea, eikä asia ole enää harmittanut.
Nyt vuosien jälkeen sairastumisesta muistuttaa oikeastaan enää niskassa oleva leikkausarpi.
– Siitä muut usein huomaavat, että jotain on käynyt. Myös kirjoittaminen on edelleen vähän vaikeaa ja käden tarkkuus huonompi kuin ennen sairastumista. Mutta uskallan väittää, että ihan hyvin menee.
Kysymykseen siitä, muuttiko sairastuminen häntä jotenkin, on Nikon mielestä vaikea vastata.
– Kyllä se ehkä jollain tasolla muutti. Olen ajattelevaisempi kuin ennen sairastumista, mutta se voi olla myös sitä, että olen kasvanut ja sen myötä muuttunut. On vaikea sanoa, kummasta on kyse. Mutta olen kyllä vielä ihan sama henkilö kuin ennenkin, hän pohtii.
Tukea vertaisryhmästä
Niko korostaa, että on tärkeää lisätä tietoa siitä, että vaikka sairastuu vakavasti nuorena, ei asian kanssa ole yksin.
– On tärkeää tietää, että on muitakin nuoria, joille on käynyt samalla tavalla. Haluan siksi kertoa omista kokemuksistani, hän painottaa.
Niko itse sai kuntoutusaikana tietoa Aivoliitosta ja osasi sen vuoksi hakeutua mukaan toimintaan. Hän osallistui Koppi arjesta -verkkoryhmään, joka on tarkoitettu työikäisille aivoverenkiertohäiriön sairastaneille.
– Kuulin jo heti alkuvaiheessa, että todennäköisesti ryhmässä ei ole muita yhtä nuoria kuin minä, mikä on ihan ymmärrettävää. Monet nuoret eivät ehkä halua pitää haloota asiasta.
Ryhmän tapaamisiin osallistuminen oli kuitenkin hänen mielestään tärkeä osa kuntoutumista ja hän kokee saaneensa sieltä myös vertaistukea ikäerosta huolimatta.
– Muiden kokemiin asioihin oli helppo samaistua. Oli hyvä, että lähdin mukaan, Niko toteaa.
Entä mitä haluaisit sanoa nuorelle, joka kokee olevansa yksin asian kanssa?
– Kannattaa lähteä matalalla kynnyksellä mukaan vertaistukiryhmään. Se auttaa, kun kuulee muiden ajatuksia ja kokemuksia, hän kannustaa.
Teksti: Miia Suoyrjö
Työikäisten ja nuorten aikuisten vertaistukiryhmät
Oletko AVH:n sairastanut työikäinen? Selvisitkö sairaudesta ulkopuolisen silmin ”vähällä”, mutta arkesi tuntuu kuitenkin haastavammalta kuin ennen? Hae mukaan Koppi arjesta -vertaistukiryhmiin.
Vertaistukea saat myös nuorten aikuisten (18–50 v) ComeTogether-ryhmästä. Verkkovertaistukiryhmää luotsaavat koulutetut vapaaehtoiset. Tutustu ja tule mukaan.
