Sari ja Jarmo Markkulalta kesti kauan myöntää, ettei arki palaisi ennalleen Jarmon aivoinfarktin jälkeen. Nyt iloa tuovat uudet asiat.
Sari ja Jarmo Markkulan elämän mullistaneista tapahtumista on pian kulunut kymmenen vuotta. Etelä-Pohjanmaan Isossakyrössä tuolloin asunut pariskunta vietti heinäkuun lopun päivää täysin tavanomaiseen tapaan.
– Lähdin kotoa 15 kilometrin päähän töihin niin kuin joka aamu, vaikka päätä särki kovasti. Ajattelin omituisen olon johtuvan vain siitä, että olin ehkä juonut tavallista vähemmän kahvia, maanviljelijänä tuolloin työskennellyt Jarmo muistelee. Kipu ei hellittänyt, joten hän palasi kotiin keittämään lisää kahvia. Suunniteltu mustikkametsään lähtökin peruuntui sateisen sään vuoksi.
– Sitten keksimme, että mennäänpäs sadepäivän ratoksi salille vähän treenaamaan. Harrastimme aktiivisesti kilpatanssia, ja uusi kausi oli juuri alkamassa kesätauon jälkeen, Sari kertoo.
Kesken tanssiharjoitusten Sari tajusi, ettei kaikki ole kunnossa. Jarmo jäi jälkeen askeleissa, ja ilme näytti oudolta.
– Oma isäni oli sairastanut aivoinfarktin kymmenen vuotta aiemmin, joten tunnistin oireet ja soitin ambulanssin. Se oli kirjaimellisesti meidän viimeinen valssimme, Sari sanoo.
Jarmo puolestaan ei tuntenut oloaan sairaaksi.
– Ambulanssin tullessa tuumasin, että mennään nyt sitten kyytiin, kun auto on kerran tilattu.
Hetki kerrallaan
Seinäjoen keskussairaalassa Jarmolta löydettiin kaulavaltimon dissekaatio, jonka hoitaminen vaati lähtöä Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Hän sanoo, ettei osannut pelätä ambulanssikuljetuksen aikanakaan.
– Luotin, että olen hyvissä käsissä. Sari puolestaan alkoi tajuta, ettei kyse tainnutkaan olla pikkujutusta.
– Jalat menivät alta, kun ymmärsin tilanteen. Siihen asti olin vain ajatellut optimistisesti, ettei tässä varmaan kovin pahasti käynyt. Ensimmäisinä päivinä oli epävarmaa, selviäisikö Jarmo ylipäänsä. Kaulavaltimon repeämä oli ehtinyt aiheuttaa laajan aivoinfarktin. Sari sanoo, että alkuvaiheessa olikin vain elettävä hetki kerrallaan.
Perheen kolme lasta olivat tuolloin 13-, 17- ja 19-vuotiaat. Sari muistaa, miten hän istui vanhimpien lasten kanssa keittiön pöydän ääressä puhumassa tapahtuneesta.
– Se oli sellaista juttelua ja toistemme tukemista. Nuorimmainen istui vähän kauempana ja kuunteli meitä hiljaa. Se oli hänen keinonsa käsitellä asiaa.
Sarin mukaan yhteisessä vuoteessa nukkuminen tuntui mahdottomalta. Oli niin outoa, kun toinen puuttui vierestä. Hän menikin petivaatteineen kellarin sohvalle.
– Pian nuorin poika tuli perässä seuraksi peittonsa kanssa. Niin me sitten nukuimme divaanisohvan eri kulmissa jalat vastakkain koko sen ajan, jonka Jarmo oli sairaalassa.
Pariskunnan mieleen on myös jäänyt erään sosiaalityöntekijän käynti Jarmon sairaalahuoneessa. Tämä toi ison pinon papereita ja alkoi kertoa laitosasumisen vaihtoehdoista.
– En tajunnut yhtään, miten hoitolaitokset ja vammaispalvelut liittyvät meihin. Itse mietin vain, miten selviän seuraavat viisi minuuttia. Myöhemmin niistä esitteistä oli kyllä hyötyä, Sari sanoo.
Mielessä työasiat
Vaikka Jarmo oli alkuvaiheessa käytännössä liikkumiskyvytön, ajatukset ja puhe toimivat lähes normaalisti. Oman terveyden sijaan päässä pyörivät hänen mukaansa ennen kaikkea työasiat. Tilan lihasikojen hoito oli kiireisin huoli.
– Saatiin onneksi tuuraajat hommattua. Minun ajatuksenihan oli, että nappaan kyynärsauvat ja lähden tästä kotiin järjestelemään asioita. Todellisuudessa pelkkä pyörätuoliin siirtyminen oli iso urakka, Jarmo kertoo.
Lopulta Jarmo vietti Taysin akuuttihoidon jälkeen yhteensä viisi kuukautta Seinäjoella kuntoutusosastolla. Sari jatkoi viikon sairauslomaa lukuun ottamatta työssään erityisopettajana ja ajeli aina työpäivän jälkeen kotoa Isostakyröstä Jarmon luo Seinäjoelle.
– Lisäksi kuskasin nuorinta lasta tanssiharjoituksiin. Olihan se aikamoista rumbaa. Auton mittariin kertyi lyhyessä ajassa 35 000 kilometriä. Mutta se oli minun tapani jatkaa mahdollisimman normaalia arkea ja selviytyä, Sari toteaa.
Hänen mukaansa päivätyö oli henkireikä ja turva muutoin oudoksi ja kaoottiseksi muuttuneessa elämässä.
– Töissä tunsin, että olen oma osaava itseni. Muu arki oli sinnittelyä. Yhtäkkiä jouduin osallistumaan maatilan asioihin, joista Jarmo oli aina vastannut. Hän sitten yritti kuntoutusosastolta käsin neuvoa, minne ja mihin hintaan viljasato kannattaa myydä, Sari kuvailee.
– Taskulaskin pysyi tiukasti kädessä, vaikka muuten liikkuminen oli vaikeaa, Jarmo kertoo.
Ristiriitainen kotiinpaluu
Sari kuvailee ajanjaksoa mekaaniseksi suorittamiseksi.
– Minulla oli paperilla päättymätön lista hoidettavia asioita. Kun yhden sai viivattua yli, seuraava jo odotti. Lopulta Jarmo pääsi kotiin. Vaikka hetkeä oli odotettu hartaasti, Sari huomasi kokevansa ristiriitaisia tunteita.
– Kysyin itseltäni, että mitä minä oikein teen tämän miehen kanssa. Tunsin avuttomuutta ja riittämättömyyttä, Sari kuvailee.
Jarmo huomasi puolison voimien ehtymisen. Hänen reaktionsa tilanteeseen oli välttää kaikkea passuuttamista ja ryhtyä tarmokkaasti kuntouttamaan itseä. Jumppaharjoitusten pilkuntarkasta tekemisestä tuli pian puolisoiden yhteinen projekti.
Viimein molempien oli tunnustettava, ettei kuntoutuminen kovasta yrittämisestä huolimatta edennyt toiveiden mukaan. Oli aika hyväksyä realiteetit ja ryhtyä suunnittelemaan elämää uudelta pohjalta.
Tämä on merkinnyt luopumista monista tärkeistä asioista, kuten maanviljelijän ammatista, entisistä harrastuksista ja itse rakennetusta unelmien kodista. Jarmon liikkuminen omakotitalon kolmessa kerroksessa oli hankalaa, vaikka hän pääseekin nykyään kävelemään sauvojen kanssa ja osin ilmankin. Lisäksi kodinhoito ja pihatyöt jäivät yksin Sarin kontolle.
Talo on edelleen parin omistuksessa, mutta koti sijaitsee nykyään kerrostalossa Vaasassa. Hidas päästäminen irti elämäntyöstä maanviljelijänä jatkuu Jarmon mukaan osin edelleen.
– Olin juuri ennen sairastumista tehnyt isoja investointeja. Omaisuutta on tässä myyty vähitellen. Jostain syystä hassuista pienistä jutuista luopuminen tuntuu välillä vaikeimmalta. Esimerkiksi laskettelusuksia en ole vielä pystynyt antamaan pois, hän kertoo.
Uutta sisältöä
Ennen Jarmon sairastumista pari oli ehtinyt työ- ja perhe-elämän keskelläkin harrastaa yhdessä liikuntaa ja pitää huolta kunnostaan. Entisen fyysisen tekemisen tilalle on täytynyt löytää uutta.
Tärkeäksi ilon lähteeksi on noussut yhdistys- ja vertaistukitoiminta. Jarmo osallistuu aktiivisesti Vaasan AVH-kerhon toimintaan ja kouluttautuu parhaillaan kokemusasiantuntijaksi.
– Harva on vastaanottavainen vertaistoiminnalle heti alussa. Mutta antaessaan muille ihminen saa moninkertaisesti takaisin. Yritän kehittää tätä puolta itsessäni, Jarmo sanoo.
Tärkeä seikka arjessa oli ajo-oikeuden palautuminen. Käsihallintalaittein varustetulla autollaan hän pystyy nyt liikkumaan itsenäisesti.
Myös Sari kertoo saaneensa elämään paljon uutta, kun vain uskalsi irrottaa entisestä. Hän on viime vuosina opiskellut useita terapia-alan tutkintoja.
– Päätin, että haluan auttaa muita, jos vain itse selviän. Päivätyötä en ole vielä vaihtanut, mutta ehkä sekin voi ajan mittaan olla mahdollista.
Sarin mukaan raskaat kokemukset ovat myös antaneet kykyä elää hetkessä. Koska elämä voi muuttua milloin hyvänsä, haaveita täytyy toteuttaa nyt.
- Teksti: Mari Vehmanen
- Kuvat: Christoffer Björklund
