Yrityksetön keskittymisen tila – ei järin tuttu arjen pyörityksessä, vai mitä? Mutta kun altistat aivosi luonnolle, saattaa hämmästyä. Ehkä jopa lumoudut.
Muistatko kun viimeksi jämähdit laiturinnokkaan iltautuisen järvimaiseman äärelle? Vaeltelit katseellasi veden pintaa ja tuntui hyvältä vain olla. Tai kun uppouduit metsänpohjan suppilovahveromereen, ja kori täyttyi kuin itsekseen. Tunnustelit, nuuhkit, vaistosit suuntia, unohdit ajankulun. Olit tuolloin lumoutunut.
Ympäristöpsykologiassa lumoutumisella tarkoitetaan yrityksetöntä keskittymisen tilaa. Rentoa valppautta, jollainen syntyy spontaanisti havainnoidessamme luonnonilmiöitä. Tämä palauttaa henkisestä uupumuksesta, jota tuottaa tahdonvarainen keskittyminen, arkeemme usein liittyvä pinnistetty keskittyminen.
Luonto siis elvyttää lumoamalla. Tila on otollinen aivojen niin kutsutun lepotilaverkoston aktivoitumiselle. Tämä merkitsee useiden aivoalueiden, mukaan lukien päälakilohkon takaosien assosiaatioon liittyvien, yhteistoimintaa. Asiat yhdistyvät, palaset loksahtelevat, nousee oivalluksia. Lamppu syttyy.
Lumoutumisen tärkeä osatekijä on rentoutuminen, jota luonnossa oleskelu tukee. Tämä on mittalaittein havaittu leposykkeestä, systolisesta verenpaineesta, ihon sähkönjohtavuudesta ja kasvolihasten jännityksestä. Ihmisten kokemus vahvistaa mittaukset: sveitsiläistutkimuksessa koettu stressi hupeni metsässä keskimäärin jopa 87 prosentilla. Aivot kiittävät, sillä jatkuva stressi kutistaa hermosoluja ja pitkään jatkuessaan vanhentaa aivoja.
Marko Leppänen
