Sastamalaisen Sakari Määtän, 43, elämänarvot menivät uusiksi, kun hän sai aivoverenvuodon. Työura jäi taka-alalle ja tilalle tuli lapsiperheen arki.
”Minulla oli nuorempana aina sata rautaa tulessa. Kiersin maailmaa reissuhommissa ja tein valtavasti töitä. Mittasin kaiken euroissa ja minuuteissa. Nyt jälkikäteen on helppo sanoa, että olisi pitänyt hiljentää ajoissa tahtia.
Sain aivoverenvuodon ensimmäisenä kesälomapäivänä vuonna 2015. Olin silloin työvuorossa ravintolassa, jossa työskentelin viikonloppuisin. Aluksi ajattelin, että outo olo johtui alhaisesta verensokerista. Kun en enää saanut otettua puhelinta taskusta, ymmärsin, että kyse oli jostain vakavammasta.
Jo ambulanssissa kävi ilmi, että vasen puoli oli halvaantunut kokonaan. Kuntoutuminen eteni ensin pyörätuolin ja rollaattorin avulla, kunnes pystyin ottamaan pieniä jalkaterän mittaisia askelia. Lopulta kuljin sairaalassa yksin portaita ylös ja alas. Ajattelin, että mitä nopeammin saan itseni kuntoon, sitä nopeammin pääsen vanhaan elämääni ja työhöni takaisin.”
Uusi muuttunut arki
”Ensimmäinen vuosi sairastumisen jälkeen oli vaikea. Asuin eron vuoksi yksin, ja nyt myös sosiaaliset verkostot katosivat. Tulot romahtivat, mutta menot säilyivät ennallaan. Piti osata täyttää ja lähettää erilaisia lomakkeita ja hakemuksia. Olin aika yksin asioiden kanssa. Olisi pitänyt hakea heti apua, mutta en ymmärtänyt täysin tilanteen vakavuutta.
Nyt elämäni on ollut monta vuotta raiteillaan ja olen toipunut sairastumisesta melko hyvin. Eniten arkeen vaikuttaa väsyminen ja vasemmalla puolella olevat tuntopuutokset. Jos esimerkiksi astun legon päälle tai kengässä on kivi, huomaan sen vasta muutaman sekunnin kuluttua. Lisäksi asentotuntopuutoksen vuoksi pitää seurata koko ajan sivusilmällä, missä vasen käsi ja jalka menevät, joten kaikkeen tekemiseen pitää keskittyä.
Iltaa kohden väsyminen alkaa näkyä. Puhe takeltelee ja muutkin oireet näkyvät enemmän kuin päivisin. Olen kuitenkin oppinut elämään niiden kanssa. Teen asioita vähän hitaammin, keskittyneemmin ja rauhallisemmin.”
Sairastuminen katkaisi työuran
Sairastumisen jälkeen halusin palata työhöni mahdollisimman pian. Ilmoitin työnantajalle, että olen kuukauden poissa ja palaan sitten takaisin. Paluupäivä siirtyi kuukausi kerrallaan, kunnes suostuin lopulta lääkärin ehdotuksesta jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle. Se oli iso muutos elämässäni, sillä olin vasta 37-vuotias.
Ennen eläkepäätöstä kartoitettiin vielä mahdollisuutta uuteen työhön. Olin koulunkäynninohjaajana, mutta jouduin keskeyttämään työkokeilun väsymyksen vuoksi. Siihen asti olin elätellyt toiveita siitä, että pystyisin vielä palaamaan työelämään. Pikkuhiljaa ymmärsin, että tämä taitaa olla tässä.
Nyt olen ollut työkyvyttömyyseläkkeellä kuusi vuotta. Viime keväänä minulle tarjottiin osa-aikaista työtä ja päätin tarttua tilaisuuteen. Työskentelen tehtaanmyymälän kassalla ja hyllytän tuotteita, joten työ on rauhallista ja kuormittaa sopivasti. Lisäksi tulorajat pitävät huolen siitä, että en innostu liikaa ja vedä itseäni piippuun.
Koen, että työ tuo merkityksellisyyttä elämään, vaikka sen tärkeys onkin arjessani muuttunut. Erityisesti sairastumisen jälkeen olen huomannut, kuinka toisille vieraat ihmiset ryhtyvät usein ensimmäiseksi puhumaan siitä, mitä he tekevät työkseen. Tuntuu siltä, että ihmisarvo määritellään työn kautta ja muut asiat ovat vähemmän tärkeitä. Omatkin arvoni muuttuivat vasta sairastumisen myötä.”
Arvostan koti-isyyttä
”Tapasin nykyisen vaimoni kolme kuukautta sairastumisen jälkeen. Muutaman vuoden kuluttua muutimme yhteen ja menimme naimisiin. Nyt meillä on 3- ja 6-vuotiaat lapset. Lisäksi perheeseemme kuuluu kolme jo lähes aikuista lasta aiemmasta liitostani, samoin vaimoni kolme lasta. Elän nyt ruuhkavuosia ja nautin siitä.
Halusin jäädä lasten kanssa kotiin mahdollisimman pitkäksi aikaa, joten lapset menivät vasta viime keväänä päiväkotiin, kun aloitin työt. Vietimme paljon aikaa leikkipuistoissa, seurakunnan kerhoissa ja perhekahvilassa.
Huomasin, että leikkipuistoissa ja kerhoissa näkyi hyvin vähän miehiä, joten ryhdyin vetämään noin vuosi sitten MLL:n isä-lapsi-kerhoa. Keksimme yhdessä kaikenlaista tekemistä: leikimme, askartelemme ja pelailemme lasten kanssa tai juomme kahvit, kun lapset touhuavat keskenään. Myös isät tarvitsevat tukea ja paikan, jossa he voivat kokoontua matalalla kynnyksellä.
On hienoa, että sain uuden mahdollisuuden olla pienten lasten kanssa kotona. Koen olevani etuoikeutettu. Kun vanhimmat lapseni olivat pieniä, tein niin paljon töitä, että heidän lapsuusaikansa meni minulta ohi. Ymmärsin perheen merkityksen vasta sairastumisen jälkeen.”
Haaveena opinnot
”Haluaisin tulevaisuudessa aloittaa jonkin kiinnostavan alan opiskelun. En siis ole heittänyt vielä hanskoja tiskiin, vaan tavoitteena olisi siirtyä jossain vaiheessa eläkkeeltä opiskelijaksi. On tärkeää, että on unelmia ja tavoitteita, joiden eteen jaksaa tehdä töitä.
Menin muutama vuosi sitten mukaan Aivoliiton toimintaan ja kävin vertaistukihenkilökoulutuksen. Ajattelin, että minulla voisi olla omien kokemusteni pohjalta annettavaa muille samassa elämäntilanteessa oleville. Nyt olen käynyt kertomassa kokemuksistani Koppi arjesta -ryhmässä, joka on suunnattu työikäisille AVH:n sairastaneille. Toimin myös henkilökohtaisena vertaistukihenkilönä työikäisille miehille, joilla on pieniä lapsia. Onneksi voin omalta osaltani auttaa muita ja tehdä tätä merkityksellistä työtä.”
