Kun äiti tai isä saa aivoverenkiertohäiriön, arjen rutiinit tuovat turvaa lapselle ja nuorelle. Myös avoin keskustelu ja yhteinen ymmärrys uudesta tilanteesta auttavat perhettä selviytymään.
Vanhemman aivoinfarkti tai -verenvuoto on aina odottamaton ja järkyttävä tapahtuma lapselle tai nuorelle. Toisinaan lapsi on jopa paikalla näkemässä, kuinka isä tai äiti tulee yhtäkkiä huonovointiseksi ja haetaan ambulanssilla hoitoon.
− Tällaisessakin yllättävässä ja kaoottisessa tilanteessa aikuisten tulisi muistaa huomioida lapset, projektipäällikkö Marja Uotila Suomen Mielenterveysseuran Osaava vanhemmuus -hankkeesta korostaa.
Hänen mukaansa on hyvin yksilöllistä, millainen on lapsen tai nuoren ensireaktio vanhemman sairauskohtaukseen. Jotkut saattavat toimia hämmästyttävän järkevästi ja rauhallisesti. Toiset taas panikoituvat.
− Samalla tavoin kukaan meistä aikuisistakaan ei voi etukäteen tietää, miten juuri minä käyttäydyn hätätilanteessa: jähmetynkö, alanko tehdä vääriä asioita vai kykenenkö toimimaan rationaalisesti, Marja Uotila huomauttaa.
Yksilöllisten luonteenpiirteiden ja iän lisäksi lapsen reagoimistapaan vaikuttaa esimerkiksi se, onko paikalla sairauskohtauksen sattuessa muita tuttuja ihmisiä ja miten nämä käyttäytyvät. Kaikkein traumaattisimpia ovat yleensä tilanteet, joissa lapsi on kaksin aivoverenkiertohäiriön saavan vanhemman seurassa.
Marja Uotilan mukaan olisi hienoa, jos myös ensihoitohenkilökunta ennättäisi rauhoitella paikalla olevia lapsia muutamalla sanalla.
− Heille voi yksinkertaisesti kertoa, että viemme nyt isän tai äidin sairaalaan tutkittavaksi ja saamaan hyvää hoitoa.
Aikuisten ei tulisi edes alkuhämmennyksen vallassa luvata lapselle liikoja. Ei siis pidä valheellisesti vakuutella, ettei kyse varmasti ole mistään vakavasta. Keskeinen viesti on, että vanhempi on nyt osaavissa käsissä.
Ikätasoista tietoa
Yleensä lapsi tai nuori haluaa ehdottomasti päästä sairaalaan tapaamaan sairastunutta vanhempaansa. Marja Uotilan mielestä säännöllisiin vierailuihin tulisi antaa mahdollisuus, jos välimatka ja perheen aikataulut sen suinkin sallivat.
− Käyntejä ei tarvitse vältellä siinä pelossa, että sairaalaympäristö outoine laitteineen ja ihmisineen järkyttäisi lasta liikaa. On totta kai hämmentävää nähdä oma äiti tai isä kiinni tippaletkuissa ja kanyyleissa, ja niistä tulisi kertoa lapselle.
Myös tässä hoitohenkilökunnalla on Marja Uotilan mukaan tärkeä rooli. Lapselle saattaa olla hyvin huojentavaa kuulla hoitajalta tai lääkäriltä, mihin erilaisia kojeita vanhemman sängyn ympärillä tarvitaan.
Keskeistä on sanoittaa ja selittää vanhemman sairautta lapsen tai nuoren ikäkauteen soveltuvalla tavalla. Huonoin ratkaisu on yleensä vaieta aiheesta kokonaan.
− Muutokset näkymättömissä vanhemman aivoissa ovat tietysti sitä hankalampi ja abstraktimpi juttu, mitä pienemmästä lapsesta kyse. Tarkkoja sanavalintoja tärkeämpää on kuitenkin viestittää, että vaikeista asioista voi jutella ja että aina on lupa esittää mieltä askarruttavat kysymykset.
Yleensä lapsi haluaa ennen kaikkea tietää, mitä ja miksi tapahtuu seuraavaksi. Tämä tuo ennakoitavuutta muuttuneeseen arkeen.
Rutiinit kantavat
Sairaalan ulkopuolella lapsen tai nuoren arki on useimmiten järkevää pitää mahdollisimman muuttumattomana. Tutut rutiinit kantavat ja rauhoittavat, kun turvallisuudentunne on järkkynyt.
− Olisi siis tavattoman hyvä, jos perheessä riittäisi voimavaroja jatkaa päivähoitoa, koulua, harrastuksia ja kotiaskareita vanhaan tapaan. Lisäksi lapselle voi korostaa, että hänellä on edelleen oikeus iloon ja kivoihin asioihin.
Marja Uotilan mukaan terveen vanhemman täytyy muistaa huolehtia myös omasta jaksamisestaan. Apua kannattaa pyytää herkästi ja ottaa vastaan kaikilta perhettä lähellä olevilta.
Tieto toisen vanhemman vakavasta sairastumisesta on tärkeää kertoa päivähoidon henkilökunnalle, opettajalle ja vaikkapa lapsen urheilujoukkueen valmentajalle. Näin he voivat ottaa tilanteen huomioon, ymmärtää muutoksia lapsen käytöksessä ja tarjota tarvittaessa lisätukea.
− Lapset saattavat muuttua aiempaa takertuvammiksi tai jopa taantua väliaikaisesti kehitykseltään. Vanhemman pitkäaikainen sairaus voi lisätä lapsen haavoittuvuutta, Marja Uotila kertoo.
Hänen mukaansa myös yhteiskunnan taloudellisella tuella olisi merkitystä. Esimerkiksi hintavan harrastuksen jatkaminen saattaa käydä vaikeaksi vanhemman sairastuttua, vaikka osallistuminen suojaisi lasta ja virkistäisi mieltä.
Sopivasti vastuuta
Seuraavan kriisin saattaa aiheuttaa vanhemman paluu kotiin sairaala- ja kuntoutusjakson jälkeen. Koko perhe on luultavasti odottanut kotiutumista kovasti, joten uudenlainen arki voi tuottaa yllätyksen tai jopa pettymyksen.
Marja Uotilan mukaan paljon riippuu siitä, millaiseksi sairastuneen vanhemman vuorovaikutus lapsen tai nuoren kanssa muodostuu. Muutoksia isän tai äidin käytöksessä ja puhekyvyssä on luultavasti vaikeampi käsitellä kuin vaikkapa kömpelöksi muuttunutta kävelyä.
− On herkkä vaihe alkaa rakentaa yhteistä arkea uudelleen. Mitä merkittävämmin vuorovaikutus vanhemman kanssa on muuttunut, sitä enemmän lapsi tarvitsee muiden turvallisten aikuisten tukea.
Roolien ei tulisi kääntyä kokonaan päälaelleen, eikä edes pystyvän ja reippaan teinin pitäisi joutua yksinomaan vanhempansa hoivaajan osaan. Jokainen lapsi ja nuori kaipaa kannustusta, rajoja ja apua tunteiden käsittelyyn.
Sopiva määrä vastuuta on silti hyväksi. Osallistuminen omien taitojen ja voimien mukaan kodin askareisiin antaa lapselle ja nuorelle tunteen, että minä olen tärkeä ja pystyn auttamaan perhettäni uudessa tilanteessa.
– Lähtökohtaisesti kyky eläytyä ja halu auttaa ovat hienoja voimavaroja myös myöhemmässä elämässä, Marja Uotila toteaa.
Ympäristön tuki vaikuttaa
Lapsen tai nuoren selviytyminen vanhemman sairaudesta on lopulta aina yksilöllistä. Jopa saman perheen sisarukset reagoivat vaikeuksiin hyvin erilaisin tavoin.
Lisäksi jokaisen perheen lähtökohdat ja resurssit kohdata vastoinkäymisiä ovat omanlaiset. Avoin vuorovaikutus, yhteenkuuluvuus, ongelmanratkaisukyky ja vahva tukiverkko suojaavat.
− Erityisen haavoittuvia ovat perheet, joissa on valmiiksi vaikkapa päihde-, mielenterveys- tai parisuhdeongelmia. Myös yksinhuoltajaperheessä tilanne on luultavasti vaikea, Marja Uotila sanoo.
Hänen mukaansa tarvittaessa lapselle tai nuorelle kannattaa hakea arastelematta ammattiapua. Mitään yksiselitteistä ohjetta oikeasta hetkestä on vaikea antaa.
Artikkeli on ilmestynyt Aivoterveys-lehdessä 1/2019.
- Teksti: Mari Vehmanen
- Kuvat: Mostphotos
