Luonnossa liikkuminen ja koiran kanssa lenkkeily ovat auttaneet Sari Lindeä kuntoutumaan aivoverenvuodon jälkeen.
Olin täyttänyt juuri 50 vuotta ja ajattelin, että nyt elämässäni on kaikki hyvin. Minulla olisi vihdoin aikaa itselleni. Mieheni oli ollut paljon reissutyössä, joten arkeni oli täyttynyt työn lisäksi kodin ja lasten hoitamisesta. Tuntui, että olin unohtanut itseni kokonaan. Asiat menivät kuitenkin toisin. Sain lukinkalvonalaisen aivoverenvuodon. Sairastumisesta tuli elämäni vedenjakaja vajaa kahdeksan vuotta sitten.
Elämäni oli muuttunut selviytymiseksi päivästä toiseen. Päätavoitteeni oli nyt kuntoutua ja nousta ylös pyörätuolista. Halusin päästä palaamaan takaisin normaaliin arkeen. Onneksi kuntoutuminen oli minun kohdallani mahdollista. Olen kiitollinen kuntoutusyksikölle, jossa oli turvallinen ja hyvä olla. Tunsin olevani siellä ihminen, en potilas.
Kotiuduin vasta puolen vuoden kuluttua. Aluksi poikani oli päivisin tukenani, mutta sitten tuli aika, jolloin jäin päiviksi yksin. Onneksi meillä oli Rico-koira, jonka kanssa kävin säännöllisesti kävelyllä. Sain kävelylenkin varrelta paljon tuttuja, joiden kanssa edelleen pysähdymme juttelemaan ja kysymään kuulumisia. Rico oli minun terapeuttini ja pelastukseni.
Luopumisen vaikeus
Neuropsykologisten testien perusteella ajokieltoni jäi voimaan eikä työhön paluuta suositeltu. Halusin kuitenkin työkokeiluun, en eläkkeelle. Olin varma, että pärjäisin vanhassa työpaikassani, kunhan saisin mahdollisuuden. Kuinka väärässä olinkaan.
Työelämä oli mennyt eteenpäin ja minä olin pudonnut kyydistä. En oppinut entiseen tapaan uusia asioita ja kuormituin helposti. Työkaverit luulivat, että olen sama ihminen kuin ennenkin, mutta enhän minä ollut. Lopulta jäin perheeni kannustamana työkyvyttömyyseläkkeelle. Tein luopumistyötä kauan ja saatan vieläkin nähdä unia, joissa olen töissä.
Haastavinta sairastumisessa on kuitenkin ollut itsenäisyyden menetys. Se on ollut jopa suurempi asia kuin työstä luopuminen. Ilman ajokorttia en pääse kulkemaan silloin kun itse haluaisin ja jaksaisin. Minulle ei myöskään myönnetty vammaispalvelulain mukaista kuljetuspalvelua, koska minulla ei ole näkyviä vammoja. Se rajoittaa elämää paljon. Olen riippuvainen muista ja siihen on ollut vaikea sopeutua. Yritän kuitenkin olla murehtimatta tätä liikaa, koska se veisi minulta turhaan voimavaroja. Haluan keskittyä enemmän mukaviin ja positiivisiin asioihin.
Vaikka sain ystäviltäni tukea sairastumisen jälkeen, päivät olivat pitkiä ja yksinäisiä. Päätinkin lähteä AVH-tukihenkilön rohkaisemana mukaan askartelukerhoon ja moneen muuhun vertaistukitoimintaan. Olen saanut sitä kautta paljon uusia ystäviä, jotka ovat minulle tärkeitä. Myös Facebookista löytyi ryhmiä, joista sain potkua arkeen.
Näkymättömät haasteet
Näytän ulospäin terveeltä, vaikka en sitä ole. Muiden on vaikea ymmärtää, millaisia haasteita sairastuminen on jättänyt arkeeni: aloitekyvyttömyyttä, saamattomuutta, hitautta ja väsymystä. Niitä on vaikea selittää muille, enkä aina edes jaksaisi. Haluaisin olla se, joka pystyy ja pärjää, mutta arjessa toimiminen on paljon vaikeampaa kuin ennen. On täytynyt löytää omia tapoja siitä selviytymiseen.
Sairastuminen vaikutti myös tunnekeskukseen. Menetin kyvyn näyttää tunteitani. En osaa kunnolla itkeä, nauraa tai raivota, vaikka tapahtuisi mitä. Vain Rico-koiramme kuolema viime kesänä sai minut itkemään. Silloin tulivat kyyneleet, joita olin kaivannut. Vasta sen jälkeen voi ymmärtää, kuinka tärkeää tunteiden näyttäminen on, kun sen kyvyn menettää.
Minulla on onneksi positiivinen luonne ja ajattelen, että selviän ihan mistä vain. Uutta iloa arkeen tuo vilkas koiranpentu Kapu, joka tuli perheeseemme viime syksynä. Käymme päivittäin lähimetsässä kävelemässä. Nyt odotan kevättä ja sitä, että pääsen Kapun kanssa mökille nauttimaan lumikenkäilystä ja luonnosta.
Vanhempieni rakentama mökki on minulle erittäin rakas paikka. Nautin luonnossa liikkumisesta ja siitä, että saan olla omissa ajatuksissani. Kapu voi juosta siellä vapaana, eikä tarvitse pelätä mitään. Haaveilen, että minulla olisi vielä ajokorttini ja voisin hurauttaa mökille aina kun itse haluaisin. Silloin elämäni olisi aika täydellistä.
- Teksti: Miia Suoyrjö
- Kuva: Sari Linden kotialbumi
