Aivoverenvuoto sai Mika Kulmalan arvostamaan unta uudella tavalla. Myös pikkuasioiden vuoksi stressaaminen alkoi tuntua entistäkin turhemmalta.
Lapin Urheiluopisto Santasportin toimitusjohtaja Mika Kulmalan viimevuotinen kesäloma alkoi dramaattisella tavalla. Rauhallisen kesäaamun vieton kotona Järvenpäässä katkaisi yhtäkkinen voimakas kipu, joka tuntui ensin niskassa ja levisi sitten takaraivoon. Olo muuttui muutoinkin pahoinvoivaksi.
– Vaimon kanssa mietimme, että olenkohan saanut migreenin ensimmäisen kerran elämässäni, hän kertoo.
Pian vointi muuttui kuitenkin niin kehnoksi, että ambulanssin soittaminen tuntui tarpeelliselta. Paikalle saavuttuaan ensihoitajat tekivät oireiden perusteella oikean päätöksen lähteä Järvenpään terveysaseman sijasta suoraan päivystykseen Helsinkiin.
– Siitä eteenpäin en sitten muistakaan oikein mitään. Vasta seuraavana päivänä sairaalassa herätessä kuulin, että olin saanut aivoverenvuodon.
Tieto synnytti Mikan mukaan hänessä lähinnä tokkuraista hämmästystä. Äkillinen sairastuminen ei ollut koskaan tuntunut kovin todennäköiseltä uhalta. Entisen kilpaurheilijan elämäntavat olivat edelleen erittäin liikunnalliset, eikä muitakaan riskitekijöitä ollut tiedossa.
– Yhtenä mahdollisena selityksenä on jälkikäteen pidetty verenohennuslääkitystä, joka minulle oli pari viikkoa aiemmin määrätty jalassa olleen veritulpan takia. Muuten olen ollut aina täysin perusterve. Olen tosi harvoin edes flunssassa, joten sairastaminen oli jotakin uutta.
Sairaalasängyssä maatessaan Mika muistelee kokeneensa tietynlaista rauhaa.
– Tajusin kyllä, että tämä on raju juttu. Samalla ymmärsin, etten voi juuri nyt tehdä mitään muuta kuin vain olla ja antaa ammattilaisten vastata kaikesta. Tiesin olevani luultavasti maailman parhaassa hoidossa.
Retki parkkipaikalle
Aivojen painetta alentava suntti poistettiin neljän päivän jälkeen, ja Mika pystyi nousemaan ensimmäisen kerran jaloittelemaan.
– Se oli todellinen juhlahetki, vaikken kyennyt kuin köpöttämään hitaasti ja lyhyin askelin muutaman kymmenen metrin matkan. Mika halusi ehdottomasti päästä aistimaan ulkoilmaa. Elettiin heinäkuun alun kuumia helteitä.
– Tuntui hienolta ihan vain seistä sairaalan parkkipaikalla, katsella liikennettä ja kaupunkia ja nauttia kesästä.
Tehohoidosta vuodeosastolle siirryttyään Mika sai huomata, kuinka paljon lepoa toipuvat aivot tarvitsivat. Unta tuntui riittävän lähes loputtomasti.
– Oli mukavaa, kun sairaalassa kävi vieraita tervehtimässä. Mutta lyhyenkin seurustelun päälle piti käydä nukkumaan. Samoin kun viereisen sängyn potilaskaverin kanssa innostuimme katsomaan televisiosta jalkapallon EM-kisoja illalla vähän turhan myöhään, olo oli voipunut. Nuppi ei kestänyt yhtään liikaa informaatiota.
Mikan mukaan tiedon vastaanottaminen ja käsitteleminen kuormittivat aivoja selvästi tavanomaista enemmän vielä viikkoja kotiin pääsemisen jälkeenkin. Jo pieni henkinen ponnistus vei voimat. Esimerkiksi lyhyen hakemuksen laatiminen MBA-opintojen lykkäämisestä tuntui isolta urakalta.
Muutoin aivoverenvuoto ei jättänyt Mikalle vaikkapa puhumisen, muistin tai liikkumisen ongelmia.
Lupa liikkua
Sairaalasta kotiutuessaan Mika sai lääkäriltä tervetulleen ohjeen. Tämä kehotti harrastamaan matalatehoista liikuntaa niin paljon kuin vain mieli teki.
– Oli tosi kiva saada lupa liikkua. Tosin ensimmäinen lenkki oli vain pari kilometriä, minkä jälkeen olin aivan puhki. Ja ennen sairastumista olin kuitenkin ollut sellaisessa melkein 3 000 metrin Cooper-kunnossa. Mutta siitä se sitten lähti.
Mika teki toipumisaikanaan pitkiä rauhallisia lenkkejä päivittäin. Hän seurasi koko ajan sykemittarista, että kuormitus pysyy sopivana.
– Itse ainakin koin juuri tuollaisen maltillisen ja pitkäkestoisen liikkumisen todella kuntouttavaksi. Ulkoilu oli henkisesti vähintään yhtä tärkeää kuin fyysisesti.
Voimat alkoivat tulla takaisin niin hyvin, että Mika päätti palata töihin heti kahden kuukauden sairausloman päätyttyä, vaikka lääkärintarkastuksessa keskusteltiin poissaolon jatkamisesta.
– Minulle tuli selkeästi jonkinlainen hype-vaihe. Tunsin, että olen täysin tikissä ja että kaikki on upeasti. Palasin siis töihin ja arkeen, mutta aina päivän päätteeksi olin totaalisen poikki.
Nyt jälkeenpäin Mika kokeekin, että sairauslomaa olisi luultavasti kannattanut jatkaa hieman pidempään. Euforista jaksoa seurasi vastareaktio.
– Tuli sellainen matala vaihe. Edelleen kaikki oli hyvin: olin selvinnyt vakavasta sairastumisesta melkein pelkällä säikähdyksellä. Silti mieli oli maassa. Myöhemmin olen kuullut, että juuri tällainen fiilisten heilahtelu äärilaidasta toiseen on alkuvaiheessa tosi tyypillistä ja kuuluu aivojen kuntoutumisprosessiin.
Nykyään Mika ajattelee toipumisensa kestäneen todellisuudessa ainakin puoli vuotta. Tuona aikana hän kävi silti jo töissä ja muun muassa viimeisteli MBA-opintonsa.
– Tsemppasin ne väkisin loppuun, vaikka en ollut ihan parhaimmillani. Vähän turhan tiukille luultavasti vedin itseni.
Stoppi iltakukkumiselle
Lähes puolitoista vuotta aivoverenvuodon jälkeen elämä on päällisin puolin varsin samanlaista kuin ennen sairastumista. Arkeen kuuluu reissaamista Järvenpäässä olevan kodin ja Rovaniemellä sijaitsevan työpaikan välillä.
Mika sanoo monen asian kuitenkin muuttuneen. Niistä ehkä merkittävin on unen merkityksen uudenlainen ymmärtäminen.
– Sain toipumisaikana kokea konkreettisesti, kuinka tärkeää uni on aivojen terveydelle. Olen aina ollut niin sanotusti hyvä nukkuja, mutta minun paheeni on ollut ihan turha iltakukkuminen. Aina on muka ollut jotain puuhattavaa, joka estää menemästä ajoissa sänkyyn.
Mika alkoi sairastumisensa jälkeen mitata yhä tarkemmin unen määrää ja laatua. Hän kertoo huomanneensa, kuinka paljon oloon vaikuttaa jo tunnin aiempaa varhaisempi nukkumaanmenoaika. Tosin tutuksi on myös ehtinyt tulla, miten helppo vanhoihin huonoihin tapoihin on luisua takaisin.
– Olin ihan varma, että menen koko loppuikäni ajoissa nukkumaan. Mutta nyt viime aikoina illat ovat taas alkaneet venyä. Pitää siis skarpata sen asian kanssa.
Asiat mittasuhteisiin
Toinen muutos koskee suhtautumista elämän erilaisiin vastoinkäymisiin. Heti sairastumisen jälkeen Mika sanoo päättäneensä, ettei koskaan enää aio stressata mistään.
– Urheilujohtajana olin kyllä tottunut pysymään tiukoissakin paikoissa varsin rauhallisena, mutta nykyään otan asiat vielä lungimmin. Jonkin mennessä vähän pieleen totean vain, että kaikki ovat hengissä – mitään kovin vakavaa ei siis tapahtunut.
Myös huippu-urheiluun olennaisesti kuuluvat voitot ja tappiot ovat asettuneet entistä paremmin oikeisiin mittasuhteisiinsa. Kyse on lopulta vain urheilusta.
Sairauden uusiutuminen ei jäänyt pelottamaan, sillä Mikalle on kerrottu riskin olevan hyvin pieni lukinkalvonalaisessa verenvuodossa. Mika ilmoitti sairastumisestaan heti tuoreeltaan sosiaalisessa mediassa ja kertoi aiheesta myös tiedotusvälineissä. Tuttujen ja tuntemattomien palaute avoimuudesta on ollut yksinomaan positiivista.
– En minä ainakaan tiennyt aivoverenvuodosta ja sen oireista oikeastaan mitään. On hyvä, että näistä asioista puhutaan mahdollisimman paljon.
Mika on ollut yhteydessä sairaala-ajan huonekaverinsa kanssa.
– Hän joutui täysin syyttään väkivallan kohteeksi, ja aivot vahingoittuivat. Hänkin toipui lopulta onneksi hyvin. Itse tiedän, että minulla kävi tuuri.
Kaikille aivoverenkiertohäiriön sairastaneille Mika toivottaa jaksamista ja vireyttä.
– Aivot ovat hieno kapistus – ja onneksi niillä on kyky toipua.
- Teksti: Mari Vehmanen
- Kuvat: Jari Härkönen
