Terhi Kunnaksen aviopuoliso menetti aivoinfarktin myötä puhekykynsä, ja hänen kehonsa oikea puoli halvaantui. Parisuhde muuttui hoivasuhteeksi ja romanttinen rakkaus säälirakkaudeksi. Kipeän eron jälkeen elämä jatkui uudenlaisena toistakymmentä vuotta, kunnes lopullinen ero yllätti.
Syyskuinen perjantai-ilta luokkatapaamisessa oli katkeransuloinen. Tunnelma oli letkeä ja täynnä iloista puheensorinaa, kun oppikouluaikaiset kaverit pääsivät näkemään toisiaan. Mutta ilmassa oli myös haikeutta.
Terhi Kunnas, 58, oli tullut illanviettoon entisen aviopuolisonsa aveciksi ja tulkiksi. Hän oli ainoa, joka pystyi tavoittamaan yhdestä sanasta sen, mitä mies halusi ilmaista. Aivoinfarktin seurauksena vammautunut mies näytti surumieliseltä. Kunnas näki, että hän olisi halunnut olla kuten muut. Kuinka ahdistavaa ja turhauttavaa voi ollakaan, kun ei voi kertoa sitä, mitä haluaa ja jää yksin ajatustensa kanssa viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen.
Mies käyttäytyi kaikesta huolimatta kuin herrasmies ja rullasi pyörätuolillaan Kunnakselle lasin viiniä, kun hänen juomansa loppui.
– Näin pienen häivähdyksen sosiaalisuutta ja entistä elämäämme, Kunnas sanoo.
Illan päätteeksi hän saattoi miehen invataksiin, halasi hyvää yötä ja lähti bussilla omaan kotiinsa. Seuraavana päivänä mies soitti videopuhelun. Hän oli kaatunut eikä päässyt ylös. Makaatko siellä lattialla? Kyllä. Etkö pääse ylös? En. Kunnas otti mukaansa 21-vuotiaan lapsensa ja lähti auttamaan. Miehen luottohenkilönä hänellä oli tämän kodin avain. Ylös nostamisen jälkeen mies vakuutti, että kaikki on kunnossa, eikä lääkäriin tarvitse mennä.
– Kun lähdimme pois, hän näytti haikealta. Oli aina yhtä raskasta nähdä syvä suru hänen silmissään.
Vieras ihminen kotona
Aivoinfarktista on nyt 15 vuotta. Kunnas ja hänen miehensä olivat onnellisesti naimisissa ja viettivät hektistä mutta harmonista perhe-elämää neljän lapsensa kanssa. Kävivät töissä, ulkoiluttivat koiraa yhdessä, remontoivat omakotitaloa ja tekivät moottoripyöräreissuja ympäri Eurooppaa. Elo oli sopuisaa, sillä kumpikaan ei tykännyt riidellä.
Miehen aivoinfarkti muutti kaiken, peruuttamattomasti. Liuotushoito ei onnistunut toivotulla tavalla ja miehen vasen aivopuolisko tuhoutui lähes täysin. Hän menetti puhekykynsä, ja hänen kehonsa oikea puoli halvaantui. Mies oli sairaalassa kahdeksan kuukautta. Kunnas pyöritti perheen arkea, hoiti lapset ja koiran, kävi töissä, vieraili sairaalassa aamuin illoin ja koetti kuntouttaa miestään. 15-, 13-, 6- ja 4-vuotiaat lapset surivat ja oireilivat kukin omalla tavallaan. Kunnas oli loputtoman väsynyt ja väsyi entisestään miehen kotiuduttua.
– Suhteemme muuttui hoivasuhteeksi. Huolehdin, että mies sai ruuat ja lääkkeet, mutta kahdenkeskistä aikaa meillä ei ollut. Olin kiinni arjen pyörityksessä, ja hän tunsi varmasti itsensä ulkopuoliseksi.
Kunnas koki, että oli vain pakko jaksaa. Voimaa hän sai työterveyslääkäriltä, joka otti hänet siipiensä suojaan, kuunteli, ymmärsi, halasi ja auttoi. Lääkäri määräsi masennuslääkityksen ja sairauslomaa vakavan masennuksen takia. Vaikeinta oli, kun ei pystynyt kommunikoimaan puolison kanssa. Mies, joka oli ennen äärimmäisen sosiaalinen ja puhelias, vaikeni lähes tyystin. Hänen puheensa typistyi sanaan tai pariin.
– Vaikka kuinka yritin, en saanut hänen ajatuksistaan kiinni. Välillä luulin, että hän ymmärsi, mutta ei ollutkaan ymmärtänyt. Tai itse luulin ymmärtäneeni, mutta en ollutkaan ymmärtänyt. Olin loppuväsynyt arvailemaan.
Toisinaan mies turhautui, kun muut eivät ymmärtäneet. Silloin hän saattoi huutaa täysillä: perkele! Lapset alkoivat pelätä olla keskenään kotona isänsä kanssa.
– Hänen persoonansa muuttui täysin. En tuntenut enää puolisoani ja minun oli vaikeaa olla hänen lähellään. Tajusin, ettei hän ole enää se mies, jota olen rakastanut. Romanttinen rakkaus kuoli, mutta säälinsekainen rakkaus jäi.
Vaikea ratkaisu
Kunnas vältteli eroajatusta, vaikka mies yritti ottaa eron puheeksi elein ja yksittäisin sanoin. Sitten miehen sosiaalityöntekijä soitti Kunnakselle ja kertoi, että mies tahtoo avioeron.
– Olin siinä kohtaa niin uupunut, etten tiedä, miten lasten olisi käynyt, jos olisimme jatkaneet suhdetta. Lapsilla oli kaksi sairasta vanhempaa.
Eron jälkeen he myivät omakotitalonsa ja etsivät miehelle toimivan kerrostaloasunnon. Kunnas muutti kolmen nuorimman lapsen kanssa rivitaloasuntoon 20 minuutin ajomatkan päähän entisestä puolisostaan.
Vaikka ero tuntui Kunnaksesta helpottavalta, se tuotti hirveää tuskaa ja syyllisyyttä ja surettaa Kunnasta vieläkin. Lasten mielestä ero oli oikea ratkaisu, mutta he säälivät iskää. Moni ulkopuolinen arvosteli Kunnasta ja piti häntä itsekkäänä.
– Sairastuneen jättämistä pidetään yleisesti epämoraalisena ja raukkamaisena tekona. Harva ymmärtää, millaista on omaishoitajaksi joutuneen puolison elämä. Yritin selviytyä niin paljon kuin ikinä jaksoin, mutta voimani eivät riittäneet. Myös lapset oireilivat rankasti.
Kunnas kävi auttelemassa entistä puolisoaan 13 vuoden ajan. Hän koki, että miehen auttaminen oli velvollisuus ja vähintä, mitä hän voi tehdä. Lisäksi perhe vietti isänpäiviä, jouluja ja pääsiäisiä yhdessä. Tällä hetkellä kaksi lapsista asuu äitinsä luona, kahdella on jo omat perheet lapsineen. Lastenlapset tuovat Kunnaksen elämään valtavasti iloa ja onnea.
Suru ryöpsähtää
Tänä syksynä pidetyn luokkatapaamisen jälkeisenä maanantaina Kunnas otti kaksi nuorinta lastaan mukaansa ja lähti katsomaan, onko entisellä puolisolla kaikki hyvin. WhatsAppin mukaan mies oli ollut linjoilla, mutta hän ei vastannut puhelimeen. Hän ei myöskään vastannut, kun Kunnas huusi oven takaa tulevansa omilla avaimillaan sisään. Hän löysi miehen kuolleena lattialta. Kuolinsyy ei ole vielä selvinnyt.
– Hänen kuolemansa oli murskaavaa sekä lapsille että minulle. Suru on tullut suurempana kuin osasin kuvitellakaan.
Nyt ryöppyää kaikki se suru, jonka olisi pitänyt tulla 15 vuotta sitten. Silloin ei tuntunut oikeutetulta surra ihmistä, joka oli vielä hengissä, Kunnas sanoo.
– Suren ja kaipaan tervettä miestä, jonka menetin. Hän oli elämäni rakkaus ja hänellä on aina paikka sydämessäni.
Kunnas ei saanut sitä tulevaisuutta, jota hän oli miehensä kanssa suunnitellut. Mutta hän toivoo, että hän ja lapset pääsevät nyt rakentamaan uudenlaista elämää. Hän ei kaipaa mitään mullistavaa, vaan ihan tavallista hyvää arkea koiralenkkeineen.
- Teksti: Pirkko Tuominen
- Kuvat: Jari Härkönen
