Maria Helander sai 28-vuotiaana sinustromboosin eli laskimotukoksen aivoihin. Hän haluaa levittää tietoa, jotta yhtäkään sinustromboosia ei hoidettaisi enää migreeninä tai muuna vaarattomana päänsärkynä.
Sinä keväänä oli ollut aika paljon stressiä ja kuormitusta. Muutamana aamuna oksetti ja oli ollut orastavaa päänsärkyä, johon eivät lääkkeetkään auttaneet. Kun koirani sai kaveriltani 1-vuotissynttärilahjan, purskahdin nauramaan, jolloin takaraivooni iski voimakas pamahdus. Kuin joku olisi sinne paistinpannulla pamauttanut. Siitä lähti leviämään voimakas päänsärky ja paine päähän, jota ei voinut enää sivuuttaa.
Päänsärkyä hoidettiin kaupungin päivystyksessä migreeninä, vaikka minulla ei ole ollut koskaan migreeniä. Tuskallisen yön jälkeen olin seuraavana päivänä Tyksin päivystyksessä. Magneettikuvauksesta selvisi, että aivoista löytyi laskimotukos eli sinustromboosi. Oli vuosi 2011 ja olin kuusi päivää totaalisessa vuodelevossa valvonnassa.
Kotiuduttuani en uskaltanut nukahtaa kuin silloin, kun olin ihan umpiväsynyt ja silmät vain painuivat kiinni. Pitkään minulla olikin kauhea kuolemanpelko. Päänsärkyä oli aina, kun rasitin itseäni. Olinkin kauhuissani, jos pään alueella oli vähänkään mitään tuntemuksia. Elämä rajoittui enkä uskaltanut mennä minnekään. Piti olla aina muiden kanssa, jos jotain sattuisi.
Kun palasin sairausloman jälkeen fysioterapeutin työhön, väsyminen oli suurin ongelma. Vuoden päästä tukoksesta aloitin yrittäjänä, jotta pystyin vähän säätelemään työntekoa. Elinehto edelleen on, että saan itse rytmittää työni. Kun on pitkään ärsykettä, jossa joutuu keskittymään, väsähdän voimakkaasti. Minun pitääkin rytmittää elämää: jos tänään on ollut paljon kaikkea, huomenna on levättävä.
Tärkeä vertaisryhmä
Olin tosi yksin, koska sairaus on verrattain harvinainen. Sattumalta löysin Suomi24.fi-sivuston keskusteluista suurin piirtein saman ikäisen naisen, jolla myös oli ollut sinustromboosi. Siitä oli suuri apu. Kuinka arvokasta olikaan löytää saman kokenut, joka tietää, mitä käyt läpi.
Kun tukoksesta oli kulunut seitsemän vuotta, hain uudelleen apua ja pääsin traumapsykoterapiaan. Tukos oli edelleen käsittelemätön asia, ja se oli jäänyt kehooni. Terapiassa käytettiin EMDR-silmänliiketerapiaa, jonka jälkeen elämä alkoi palautua normaaliin. Se oli selkeä virtsanpylväs, pystyin taas nauttimaan elämästä.
Muutama vuosi sitten perustin Facebookiin vertaisryhmän, Sinustromboosin sairastaneet. Meitä on nyt parikymmentä, ja tosi moni on kokenut hyötyneensä vertaistuesta. Olen sanonut, että antakaa itsellenne aikaa toipua, älkää kiirehtikö töihin ja kuunnelkaa kehoa. Vuosi sitten kouluttauduin myös Aivoliiton vertaistukihenkilöksi.
Olen huolestunut, tunnetaanko sinustromboosia vieläkään riittävän hyvin. Osalle on jäänyt jopa neurologisia oireita, kun tukoksen todentaminen on pitkittynyt. Itselläni ainoa todettu syy sinustromboosiin oli e-pillerit. Kun nuorella naisella, jolla ei migreeniä ole ollut, alkaa poikkeuksellinen päänsärky, pitäisi herätä ja tutkia paremmin.
Olen vakuuttunut, että sairastumiseni aiheutti e-pillereiden ohella järjetön stressi. Oli juuri ollut ero parisuhteesta ja asunnon etsimiset sun muut. Sinustromboosista on kulunut nyt 11 vuotta eikä vuosipäivä enää nosta asioita pintaan niin voimakkaasti. Olen kiitollinen siitä, että kokemus pakotti minut pysähtymään. Sekin on motivaatio stressin hallintaan ja elämästä nauttimiseen, etten halua enää sairastuttaa itseäni.
- Teksti: Annina Ranimo
- Kuva: Maria Helanderin kotialbumi
